Matka vai päämäärä

Pysähdyin tässä vähän aikaa sitten sellaisen ajatuksen äärelle, että mun kaikessa tekemisessä keskeinen elementti tuntuu olevan tehokkuus. Sehän on hieno ja hyvä juttu, mutta jostain syystä tajusin, että en malta olla matkalla koskaan, koska tähtään aina vaan päämäärään.

Jotenkin pelottava löydös. 

Mulle se tarkoittaa, että asiat suoritetaan. Tehokkaasti ja nopeasti. Miten se näkyy käytännössä? Monen asian tekeminen yhtäaikaa on kivaa. Pidän siitä, että sähköpostit on luettu, pyykkikori tyhjä, viesteihin vastataan heti, vessapaperi ei lopu ja töissä asioilla on tavoite ja tehokas toteutus. Mä olen viime vuosina tehnyt pitkää päivää, priorisoinut, karsinut, tehostanut, tehnyt valtavasti asioita. Myös  multitaskannut ja nauttinut siitä. Ihan todella paljon. Kaikki on tehty päämäärän, aina toki muuttuvan, ehdoilla. Perfektionisti en ole, vaan olen oppinut tekemään paljon sopivalla laadulla, sillä maailma muuttuu niin nopeasti, että on tunnistettava mitä hinkataan loputtomasti ja mitä päästetään käsistä sopivan valmiina. Mutta suorittaja mä olen.

Usein niihin asioihin mistä nautin, liittyy ihmiset. Tajuan, että jos keskityn liikaa itse toiminnan aktiivisiin kohtiin, unohtuu läsnäolo ja pahimmassa tapauksessa kuunteleminen. Huomaan tämän esimerkiksi vapaaehtoistyöhön liittyvissä jutuissa - olen enemmän työmoodissa kuin vapaa-aikamoodissa. Myös ystävien tapaaminen on todella kalenteroitua ja mietittyä. Kaikilla on kiire ja tapaamisille ei löydy helposti aikaa. Joskus tuntu, että en halua häiritä toisten omaa vapaata perheaikaa, ja siksi en joskus edes kysy että nähdäänkö? Toisaalta huomaan tapaavani tai kysyväni kuulumisia ihmisiltä, joihin en haluaisi (anteeksi kun sanon näin) käyttää aikaa. Kohteliaisuudesta. En osaa sanoa ei ja suoritan tätäkin, koen velvollisuutta. Silloin jää vähemmän aikaa sille, mihin todella haluan käyttää aikaa.

Ei hyvä. Ei elämää voi eikä saa suorittaa. Ei ystävyyttä, perhettä, vapaaehtoistyötä, liikkumista, opintoja. Työtä voi ja kannattaa, mutta ehdottomasti ei sitäkään pelkästään. Tää kaikki pitää elää, matkustaa läpi. Tuntea ja  katsella sivuillekin. Pysähtyä välillä. 

On siis syytä tarkastella omaa käyttäytymistä. On syytä keskittyä matkaan. Päämäärä on merkityksetön jos matka on tehty laput silmillä suorittaen. Mulla on ystäviä, joita haluan tavata, käyttää heihin aikaa. On ihana kun on sellaisia tilanteita, jossa istutaan ystävän kodin keittiössä teekupin äärellä ja vaan puhutaan. Ei edes huomaa paljon kello on. Tai jos voi auttaa sellaista ystävää, joka tarvitsee apua. Ihan vaan auttamisen ilosta, ajan kanssa, rauhassa ja tuoda hänelle arkeen huokoisuutta. Koen erityisesti saavani siitä voimaa ja energiaa, kun saan auttaa läheisiä ihmisiä. Joskus vieraampiakin. Lisäksi pitäisi osata aina nauttia kliseisesti jokaisesta hetkestä. Erityisesti pitäisi järjestää aikaa, jolloin vaan on, eikä aina miettä onko pyykkikone pyörimässä, ruoka uunissa, to do-listassa tekemättömiä kohtia tai viestit lukematta.  

Ymmärrän hyvin, että tämän asian oppiminen on nimenomaan matka. Päämäärää ei kannata edes ajatella. Keskittyä van aidosti jokaiseen hetkeen, jolloin tuntee saavuttaneensa edes pienesti hetken jolloin on matkalla.

Ymmärrän senkin, että mun ajatukset tästä aiheesta on ihan valtavan keskinkertaisia. Sillä tästä asiasta on kirjoitettu ja puhuttu miljoonia kertoja kaikissa maailman foorumeissa. Mutta just nyt mun piti kirjoittaa se tänne.