Miten opin olemaan hiljaa?

Lapsena ja ala-asteella olin ujo. Sen jälkeen minusta tuli rohkeampi ja aloin uskaltaa sanoa asioita ääneen. Jossain kohtaa en enää edes miettinyt asiaa, ja huomasin olevani aika usein äänessä. Oli kiva olla rohkeampi, rohkea sanomaan asioita ääneen kun siltä tuntui.

Jossain kohtaa äänessä oleminen alkoi jo ärsyttää ja tajusin, että kuunteleminen on arvokkaampaa kuin oman ajatuksen kertominen. Kesti kuitenkin melko pitkään, että asia käytännössä muuttui mihinkään.

Kun saa vastuuta muista ihmisistä, joutuu miettimään omaa tulokulmaansa maailman uudella tavalla. Omat lapset on tässä usein sen isoin koulu, mutta esim. esihenkilötyö tuo asiaan ihan uuden ulottuvuuden. Itse opin ehkä juuri näiden kautta, että sama vastuu on myös muita ihmisiä kohtaa, vaikka tätä muodollista asemaa ei toisiin olisikaan. Nimittäin kuuntelemisen vastuu. Vaikka äitinä tai esihenkilönä sillä, mitä minä sanon ja ajattelen on paljonkin väliä, kuuntelemisella on enemmän.

Tämän asian tajuamiseen on mennyt aikaa, enkä vieläkään ole perillä, mutta olen oppinut vuosien varrella ensin hyväksi kuuntelijaksi ja kysymysten asettajaksi (tai ainakin toivon näin) ja sen jälkeen olen oppinut olemaan hiljaa. Tässä järjestyksessä.

Nykyään nautin siitä, jos minun ei tarvitse kertoa omaa mielipidettäni. Yleensä mielipiteitä on silti olemassa runsaasti ja omani ei valtavasti välttämättä asiaa rikasta. Sen sijaan on mielenkiintoista kysyä kysymyksiä ja kuulla lisää. Saada ajattelemisen aihetta ja ymmärtää erilaisia näkökulmia. Olen tullut diversiteetti loveriksi ja mitä moninaisempia ajatuksia, sitä mielenkiintoisempaa. Ihan sama olenko itse samaa mieltä vai en. Maailmaan mahtuu mielipiteitä.

Sen sijaan rakastan kyllä puhua. Ristiriitaista eikö totta? Mutta kyllä, puhuminen on ihan parasta. Se, että tuottaa ääneksi niitä asioita, joita mielessä pyörii. Se, että ne ajatukset jäsentyvät konkretiaksi sanojen kautta. Se, että kuulee itsekin omat ajatuksensa ehkä ensimmäistä kertaa. Se, että joku toinen kiinnostuu ja kysyy ja reflektoi niitä. Se on rakastettavaa.

Hinta on se, että näiden kahden suhteen pitäminen omasta mielestä hyvässä tasapainossa, maksaa välillä mielenrauhan. Joskus tuntuu, että taas puhuin liikaa, välillä että olinpa ehkä vähän liian hiljaa. Mutta olen oppinut arvostamaan jälkimmäistä enemmän ja olen oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka osaavat arvostavasti kuulla.

Puhuminen on kultaa, mutta kuunteleminen on supertaito.