Myötäilo

Jokaisella on varmasti kokemuksia siitä, miltä tuntuu kun on itse onnellinen ja iloinen jostain. Sitten innoissaan jakaa sen ja saakin osakseen hiljaisuutta, mitätöintiä tai laimean ”hei tosi kivan”. 

Myötäilo. Miten se voi olla niin vaikeaa? 

Mä olen ollut työyhteisössä, jossa lomalle jääminen aiheutti stressiä, koska lomalle jääjää syyllistettiin siitä, että hänen työnsä jää muiden hoidettavaksi. Ei pystytty yhtään iloitsemaan toisen puolesta. Ja just vähän aikaa sitten yhdellä henkilöllä oli lapsen onnistumiseen liittyvä ilo, jonka hän jakoi toiselle ihmiselle. Tämän toisen ihmisen lapsella oli sama tilanne, mutta hänen lapsensa ei ollut onnistunut siinä kohtaa. Oli tullut hiljaisuus näiden kahden väliin, viesteihin ei enää vastattu. 

Suurin juttuhan myötäilossa on se, että myötäiloitsijalla on oltava hyvä itsetunto. Silloin ei tarvitse olla kateellinen, painaa toista alas tai ottaa itseensä. Mutta myötäilossa on sellainen hassu juttu, että sitä voi opetella asenteena. Se kasvaa, koska positiivisuuden voima on niin mahtava. Se, että toisella menee hyvin ja myötäiloitsee hänen kanssaan, tekee itselle todella hyvän fiiliksen. Jaettu ilo on ihan oikeasti kaksinkertainen ilo.

Monesti nää myötäilohommat menee akselille menestys työelämässä, lasten saavutukset tai vaikka kuntoilu-laihtumis-onnistumiset. Kaikissa on takana ihan hirveä määrä jonkun tekemää työtä, josta se onnistuminen syntyy. Tuntuu hirveän turhauttavalta, jos sitä mitätöidään eikä muut pysty olemaan iloisia sun puolesta. Miks on niin vaikea sanoa, että hitsi sä oot tehnyt mielettömän duunin, ja ansaitset nyt ton kaiken? 

Työyhteisössä johon viittasin, sovittiin että lomallelähtijöille toivotetaan aina vilpittömästi hyvää lomaa ja sanotaan, että nyt meet lomalle ja me hoidetaan nää hommat täällä. Koska taatusti jokaiselle itselleen tulee myös se loma eteen. Win-win. Sen vaikenija-tyypin puolesta ihmettelen, että miten aikoo elämässään pärjäillä jos kaikkien kanssa pistää välit kylmäksi kun jollekin toiselle tapahtuu kivoja asioita? Ja odottaako kenties omien ilojensa kohdalla muilta myötäiloa? Mä tiedän, että vaikeinta on aina silloin, kun sen toisen onnistuminen kohtaa just samanaikaisen oman elämän haasteen. Muiden lapset vaikka pääsee opiskelemaan suoraan papereilla, oma väkertää pääsykokeita monta vuotta peräjälkeen. Been there. Mutta se ei vie minua tai omaa lasta yhtään eteenpäin, että muiden puolesta ei iloitsisi. Ja jossain kohtaa se oma onnistuminen tulee myös. Sillon on muuten aika hienoa kun muut tuulettaa sun mukana.  

Myötäilon kokemuksia kaikille, ajatella että ei edes tarvitse itse onnistua ollakseen iloinen!