Muistan kun aikanaan opiskellessani sairaanhoitajaksi, hoettiin opinnoissa aina sitä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kuinka kaikki nämä kolme vaikuttavat ihmisen sairastumiseen ja tervehtymiseen. Mutta koska nuorena ruumis on terve ja sairaus paranee lääkkeellä, leikkauksella tai fyysisellä manipuloinnilla, on ihmiskuva siinä kohdassa hyvinkin fyysinen.
Mitä pidemmälle tässä harjoituksessa nimeltä elämä sitten pääsee, alkaa hahmottamaan myös muiden osa-alueiden merkitystä käytännössä. Sitä, kuinka ikävät ihmiset saavat oman jaksamisen vähenemään tai miten jokin asia menneestä voi olla voimavara tai toisaalta kääntää psyykkisen jaksamisen huonompaan suuntaan. Kun käsittää, että ihminen ei aina voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu pelkillä fyysisillä toimilla, kuten syömällä oikein tai liikkumalla. Kun ymmärtää, että palautuminen ei tarkoita vaan lepoa ja kivatkin asiat voi kuormittaa. Tai kun tajuaa, että sun elämässä on ihmisiä, jotka saa sut kukoistamaan, vaikka et ole sitä älynnyt arvostaa. Tai toisinpäin.
Sitä tuntee itsensä tosi tyhmäksi ja pieneksi, kun hahmottaa, että fyysisten asioiden ylläpitämisen sijaan olisi kokoajan pitänyt keskittyä yhtä pontevasti myös oman sosiaalisen piirin tietoisempaan terveellisyyteen tai psyykkisen kunnon ylläpitämiseen. Kukaan muu ei huolla sun psyko-fyysis-sosiaalista kokonaisuutta, paitsi sä itse. Ja onhan siinä huoltamista, kun ajattelee ne kaikki aspektit.
Sekin hauska ymmärrys on tullut, että ketään ei mielellään lähde neuvomaan. Mistä sitä tietää, mikä kenenkin ihmisen voinnin tai elämäntilanteen taustalla on. Onko siellä psyykkiset, fyysiset vai sosiaaliset asiat. Siinä ei vitamiinit tai uusi harrastus oikein auta. Jokaisen on itse löydettävä vastaus omaan oloonsa. Ainut asia, jonka voi tehdä, jos haluaa aidosti auttaa, on kuunnella ja joskus kysyä oikeita kysymyksiä. Ihmisen mieli on sillä tavalla viisas, että se löytää vastaukset ja se alkaa toimia vasta kun itse uskoo asiaan. Ei siten, että joku toinen kertoo viisautensa.
On ihanaa, kun ei tarvitse olla tietämässä tai antamassa oikeita neuvoja kenellekään. Ja on joskus myös haastavaa, kun on pakko olla sinut itsensä kanssa, oppia tulemaan toimeen just tässä kropassa, tällä menneisyydellä ja näillä sosiaalisilla taidoilla ja kontakteilla. Mutta mitään muuta tietä ei ole.
20 vuotta sitten olisin sanonut, että hörhöilyä. Nyt sanon, että kovaa valuuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti