Vuodenkierrossa on sellaisia asioita, jotka jotenkin pysäyttävät hetkeksi ajan, ovat merkkipaaluja ajassa, vuodessa. Lomat. Itsenäisyyspäivä. Joulu. Pääsiäinen. Syksyn alkaminen.
Syksyn alkaminen. Uusi aika, alku, tyhjä taulu, puhdas kalenteri, uudet ajatukset, jonkun uuden kokeilu. Aina on ollut. Tänä vuonna ei. Miten en ollut huomannut, että syksy alkoi ilman tunnetta kalenterin tyhjyydestä, jonkun uuden alusta?
Pelästyin. Onko elämästä tullut tasapaksua. Tylsää. Sellaista, jossa ei ole vaihtelua, ei vuoria mutta ei laaksojakaan? Seuraava tunne oli rauha. Elämä ei tunnu syöksymiseltä, äkkinäisiltä käännöksiltä. Kiihdytykseltä ja jarrutukselta.
Huomaan nykyään monesti, että hymyilen itsekseni, ilman mitään syytä. Tunnen siitä välillä vähän syyllisyyttä. Kuka nyt hymyilee itsekseen ilman syytä, mikä muka on niin hauskaa? Mutta just nyt monikin asia on kohdallaan. Olen opetellut, säätänyt, joutunut opettelemaan, pakottanut itseni, tehnyt tilaa ja pyristellyt sen eteen, että tilanne on se mikä on. Välillä meinaa entiset mallit jyrätä yli. Sanon joo, kyllä, tottakai, se sopii, järjestän. Unohdan miten sanottiin ei, työnnän itseäni rajojen yli, mutta muistan viime hetkellä kuunnella mun mieltä ja kehoa. Erityisesti se, että kuuntelen kehoa. Yllättävän hankalaa. Samalla olen oppinut kuuntelemaan muita. Ja olen opetellut olemaan kuuntelematta muita.
Tätä samaahan kaikki meidän ikäiset postaa. Miettii ja kertoo omasta matkastaan. Matkasta johonkin. Rauhaan. Levollisuuteen. Onneen. Mutta pakko kirjoittaa muistiin, välillä pitää itsekin lukea omat sanat, jotta ei unohda.
1 kommentti:
Arvostan tosiasioiden ja henkilökohtaisen pohdinnan tasapainoalähettää.
Lähetä kommentti