Rehellisyydestä

Erityisesti haluaisin juuri nyt kirjoittaa rehellisyydestä omalle itselle. Törmäsin kesällä Seela Sellan haastatteluun. Siinä hän kertoi, että nuorena kävi terapiassa, jossa oivalsi jotain tärkeää. Hän oli kyseenalaistanut psykiatrin luona käynnit kysyen, mitä hyötyä siitä oli, että hän höpöttää ja maksaa, kun ei saa koskaan mitään neuvoja. Eihän psykiatri edes tiedä mikä hänen kertomastaan on totta. Psykiatri vastasi että jos valehtelette, sehän on teidän asianne. Se sai Seelan huomaamaan, että itselleen valehteleminen on helppoa ja juuri sitä ei kannata elämässä tehdä.

Tämä kohta resonoi todella vahvasti. Jos elämässä jollekin kannattaa olla rehellinen, niin ainakin itselleen. 

Tästä aiheesta nousi mieleeni kaksi asiaa, jotka haluan kirjoittaa muistiin. Ensimmäinen on se, että omassa työssäni tapaan paljon ihmisiä ja työskentelen heidän kanssaan. Olen huomannut muutaman asian, jotka itseäni vaivaavat. Joillekin oman käyttäytymisen ja seurausten yhdistäminen on todella vaikeaa. Ei tajuta, että omalla käytöksellä voi säädellä isojenkin asioiden onnistumista tai epäonnistumista. Kyse voi olla pelkästään siitä, onko saavutettavissa muille tai ei, tai vaikkapa tavasta jolla viestii muille. Toinen asia on, että jos saa palautetta omasta toiminnasta, ei halua/pysty/osaa ottaa sitä vastaan ja kehittymään tai kehittämään omaa toimintaansa. Ja lisäksi monella tuntuu olevan edelleen "se joku toinen" joka pilasi kaiken. Se ihme tyyppi, joka tuntuu löytyvän jokaiselta työpaikalta. Olen itse aika rehellinen ja annan suoraakin palautetta (kunnioittavasti toivottavasti kuitenkin), joten näen paljon erilaisia tapoja vastaanottaa palautetta ja kyvyn reagoida siihen rehellisesti. Olen myös huomannut, että ihmiset jotka etenevät urallaan tai johtavat organisaatioita hyvin, ovat hyviä palautteen vastaanottajia, ja pystyvät oppimaan ja kehittymään kokoajan. Ne henkilöt, jotka ihmettelevät mikseivät etene tai onnistu, kärsivät yleensä juuri siitä, että luottamusta kehittymiseen ei synny, kun henkilö ei kuuntele aidosti palautetta.

Toinen juttu on mallinnus, jonka luin Dan Sobackin kirjasta Valmentava johtajuus. Siinä on hyvä kuvaus johtamisen suunnista, joissa pitää kehittyä, mutta pätee tämä muuhunkin. Tavoitteellisuus ja niiden saavuttaminen tarvitsee eteenpäin menoa. On tavoite, suunnitelma sen toteuttamiseksi ja tsempataan että se saavutetaan. Tämän nimi on eteenpäin. Toinen on ylöspäin. Sillä ei riitä, että vaan tekee ja tekee, saavuttaakseen tavoitteet. Tarvitaan helikopteri-perspektiiviä. Sitä, että välillä nousee tarkastelemaan omaa toimintaansa, suuntansa ja tekemistään laajemmin, monipuolisemmin ja tietoisemmin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä pitää myös tarkastella. Viimeinen suunta on sisäänpäin ja tässä tullaan taas rehellisyyteen itselle. Kuka ja millainen haluan olla? Mikä on mun visio ja suunta, mille haluan antaa energiani. Vaikka kuinka saavuttaa tavoitteet ja katsoo toimintaansa ylhäältäkin päin, on silti kaikkein tärkeintä, että haluaa tehdä juuri sitä, mitä tekee. Jos ei, tekeminen on suorittamista. Ja tämä sisäänpäin. Tämä on se kaikkein vaikein. Mun mielestä siis ainakin.

Musta tuntuu, että jossain kohtaa mä olen kadottanut yhteyden siihen, mitä just mä haluan tehdä ja mikä on mun visio. Jossain kohtaa mä uskoin tietäväni, mutta nyt se on kadonnut. En murehdi sitä, mutta olen ottanut asiaan nyt helikopteriperspektiiviä tutkiakseni itseäni. Annan tälle prosessille aikaa ja ihmettelenkin, miksi se on niin haastavaa. Mutta yritän pysyä kärsivällisenä, uskon intuitioon ja siihen, että asioilla on aikansa. Mä löydän sen vielä.

Rehellisyys. Itselleen jos kelle ei kannata valehdella. Ja kehittyäkseen tarvitsee muita ihmisiä. Rehellisiä ihmisiä peileiksi.