Miten opin olemaan hiljaa?

Lapsena ja ala-asteella olin ujo. Sen jälkeen minusta tuli rohkeampi ja aloin uskaltaa sanoa asioita ääneen. Jossain kohtaa en enää edes miettinyt asiaa, ja huomasin olevani aika usein äänessä. Oli kiva olla rohkeampi, rohkea sanomaan asioita ääneen kun siltä tuntui.

Jossain kohtaa äänessä oleminen alkoi jo ärsyttää ja tajusin, että kuunteleminen on arvokkaampaa kuin oman ajatuksen kertominen. Kesti kuitenkin melko pitkään, että asia käytännössä muuttui mihinkään.

Kun saa vastuuta muista ihmisistä, joutuu miettimään omaa tulokulmaansa maailman uudella tavalla. Omat lapset on tässä usein sen isoin koulu, mutta esim. esihenkilötyö tuo asiaan ihan uuden ulottuvuuden. Itse opin ehkä juuri näiden kautta, että sama vastuu on myös muita ihmisiä kohtaa, vaikka tätä muodollista asemaa ei toisiin olisikaan. Nimittäin kuuntelemisen vastuu. Vaikka äitinä tai esihenkilönä sillä, mitä minä sanon ja ajattelen on paljonkin väliä, kuuntelemisella on enemmän.

Tämän asian tajuamiseen on mennyt aikaa, enkä vieläkään ole perillä, mutta olen oppinut vuosien varrella ensin hyväksi kuuntelijaksi ja kysymysten asettajaksi (tai ainakin toivon näin) ja sen jälkeen olen oppinut olemaan hiljaa. Tässä järjestyksessä.

Nykyään nautin siitä, jos minun ei tarvitse kertoa omaa mielipidettäni. Yleensä mielipiteitä on silti olemassa runsaasti ja omani ei valtavasti välttämättä asiaa rikasta. Sen sijaan on mielenkiintoista kysyä kysymyksiä ja kuulla lisää. Saada ajattelemisen aihetta ja ymmärtää erilaisia näkökulmia. Olen tullut diversiteetti loveriksi ja mitä moninaisempia ajatuksia, sitä mielenkiintoisempaa. Ihan sama olenko itse samaa mieltä vai en. Maailmaan mahtuu mielipiteitä.

Sen sijaan rakastan kyllä puhua. Ristiriitaista eikö totta? Mutta kyllä, puhuminen on ihan parasta. Se, että tuottaa ääneksi niitä asioita, joita mielessä pyörii. Se, että ne ajatukset jäsentyvät konkretiaksi sanojen kautta. Se, että kuulee itsekin omat ajatuksensa ehkä ensimmäistä kertaa. Se, että joku toinen kiinnostuu ja kysyy ja reflektoi niitä. Se on rakastettavaa.

Hinta on se, että näiden kahden suhteen pitäminen omasta mielestä hyvässä tasapainossa, maksaa välillä mielenrauhan. Joskus tuntuu, että taas puhuin liikaa, välillä että olinpa ehkä vähän liian hiljaa. Mutta olen oppinut arvostamaan jälkimmäistä enemmän ja olen oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka osaavat arvostavasti kuulla.

Puhuminen on kultaa, mutta kuunteleminen on supertaito.

Miten en ollut huomannut?

Vuodenkierrossa on sellaisia asioita, jotka jotenkin pysäyttävät hetkeksi ajan, ovat merkkipaaluja ajassa, vuodessa. Lomat.  Itsenäisyyspäivä. Joulu. Pääsiäinen. Syksyn alkaminen. 

Syksyn alkaminen. Uusi aika, alku, tyhjä taulu, puhdas kalenteri, uudet ajatukset, jonkun uuden kokeilu. Aina on ollut. Tänä vuonna ei. Miten en ollut huomannut, että syksy alkoi ilman tunnetta kalenterin tyhjyydestä, jonkun uuden alusta?

Pelästyin. Onko elämästä tullut tasapaksua. Tylsää. Sellaista, jossa ei ole vaihtelua, ei vuoria mutta ei laaksojakaan? Seuraava tunne oli rauha. Elämä ei tunnu syöksymiseltä, äkkinäisiltä käännöksiltä. Kiihdytykseltä ja jarrutukselta. 

Huomaan nykyään monesti, että hymyilen itsekseni, ilman mitään syytä. Tunnen siitä välillä vähän syyllisyyttä. Kuka nyt hymyilee itsekseen ilman syytä, mikä muka on niin hauskaa? Mutta just nyt monikin asia on kohdallaan. Olen opetellut, säätänyt, joutunut opettelemaan, pakottanut itseni, tehnyt tilaa ja pyristellyt sen eteen, että tilanne on se mikä on. Välillä meinaa entiset mallit jyrätä yli. Sanon joo, kyllä, tottakai, se sopii, järjestän. Unohdan miten sanottiin ei, työnnän itseäni rajojen yli, mutta muistan viime hetkellä kuunnella mun mieltä ja kehoa. Erityisesti se, että kuuntelen kehoa. Yllättävän hankalaa. Samalla olen oppinut kuuntelemaan muita. Ja olen opetellut olemaan kuuntelematta muita. 

Tätä samaahan kaikki meidän ikäiset postaa. Miettii ja kertoo omasta matkastaan. Matkasta johonkin. Rauhaan. Levollisuuteen. Onneen. Mutta pakko kirjoittaa muistiin, välillä pitää itsekin lukea omat sanat, jotta ei unohda.

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita

Juteltiin tässä taannoin yhden porukan kesken siitä, miten epäreilua elämä joskus on. Meistä tuntui, että ihmistä, joka tekee kaiken oikein, pyrkii välttämään väärintekemistä, luovii, ymmärtää ja puree omaa hammasta muiden ja yhteisen hyvän eteen, lyötiin kuvainnollisesti aina vaan uudestaan lapiolla naamaan, tietysti siis tietyn tahon toimesta. 

Joskus tuntuu, että usko meinaa loppua tämän maailman oikeudenmukaisuuteen. Ja eihän se maailma oikeudenmukainen edes ole. Mutta ihmisten ja käyttäytymisen tasolla haluan ja uskon edelleen hyvään. Uskon siihen, että loppujen lopuksi hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Joskus siihen menee vähän vaan pidempi aika.

Perustan vahvan luottamukseni, en enää niin nuoren ikäni tuomaan kokemuksiin. Joskus karmalla saattaa mennä tovi jos toinen (puhutaan siis vuosista) ennenkuin oikeudenmukaisuus tapahtuu, mutta sieltä se tulee. Aina kuitenkin. Muistan juhlistaneeni ystäväni kanssa tapahtunutta eräässä casessa, jossa tapahtunutta epäoikeudenmukaisuutta (aikuisen ihmisen epäreilua ja tämän aikuisen oman lapsen etua suhteessa toiseen nuoreen lisäävää käyttäytymistä) pohdittiin useinkin. Miten ikävältä ja epäreilulta tilanne tuntuikaan. Mutta niin siinä kävi, että vuosien jälkeen tuli hetki, jolloin epäreiluutta kokenut nuori sai palkkion yllättävässä tilanteessa. Mitään riitaa tai kiljumista tilanteeseen ei liittynyt, ainoastaan tunne siitä, että aikoinaan tapahtunut tilanne sai karman lain kautta päätöksen. (Toim. huom. kukaan ei loukkaantunut fyysisesti, blink).

Esimerkkejä on monia, mutta nämä tilanteet luovat itselleni uskoa ja jaksamista hoitaa hankalatkin tilanteet oikein, kärsivällisesti ja toisen ihmisen tunteet huomioon ottaen. Huono käytös, itsensä ylempään asemaan nostaminen, epärehellisyys, toisen loukkaaminen ja oman edun tavoittelu tuottavat kyllä jossain kohtaa päinvastaisen asetelman. Joskus oikein ihmetyttää, että joku omaa paremmuuttaan korostava ei ymmärrä, että ympäristö ei tule sietämään kyseistä käyttäytymistä ikuisesti. Yhteisö hoitaa. Elämä hoitaa. 

Omaa ”hyvyys”- tilannetta voi mitata silloin, kun tarvitsee apua. Onko joku/kukaan valmis auttamaan? Saatko viestejä, joissa kysytään kuulumisia, ehdotuksia tavata? Onko vapaa-ajalla tarjolla seuraa jos haluaa. Voiko olla aidosti oma itsensä? Pysyvätkö samat ihmiset mukana koko elämän ajan, vai vaihtuuko seura säännöllisin väliajoin? Ajatteleeko enimmäkseen ihmisistä hyvää vai pahaa? Onko aidosti onnellinen ystävien puolesta? Ovatko ystävät aidosti onnellisia just sun puolesta, erityisesti jos sulle tapahtuu jotain ihanaa? Joudutko miettimään miten muut suhtautuu, kun tulet paikalle? Huomaatko, että seuraasi vältellään tai onko tunne, että kuulumisesti eivät aidosti kiinnosta? Onko ystäväpiiristä jäänyt pois ihmisiä? Oletko ajatellut mitä ihmisille lähelläsi kuuluu ja kysynyt sitä heiltä?

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Karma hoitaa. Ollaan kärsivällisiä.

Psyko-fyysis-sosiaalinen

Muistan kun aikanaan opiskellessani sairaanhoitajaksi, hoettiin opinnoissa aina sitä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kuinka kaikki nämä kolme vaikuttavat ihmisen sairastumiseen ja tervehtymiseen. Mutta koska nuorena ruumis on terve ja sairaus paranee lääkkeellä, leikkauksella tai fyysisellä manipuloinnilla, on ihmiskuva siinä kohdassa hyvinkin fyysinen.

Mitä pidemmälle tässä harjoituksessa nimeltä elämä sitten pääsee, alkaa hahmottamaan myös muiden osa-alueiden merkitystä käytännössä. Sitä, kuinka ikävät ihmiset saavat oman jaksamisen vähenemään tai miten jokin asia menneestä voi olla voimavara tai toisaalta kääntää psyykkisen jaksamisen huonompaan suuntaan. Kun käsittää, että ihminen ei aina voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu pelkillä fyysisillä toimilla, kuten syömällä oikein tai liikkumalla. Kun ymmärtää, että palautuminen ei tarkoita vaan lepoa ja kivatkin asiat voi kuormittaa. Tai kun tajuaa, että sun elämässä on ihmisiä, jotka saa sut kukoistamaan, vaikka et ole sitä älynnyt arvostaa. Tai toisinpäin.

Sitä tuntee itsensä tosi tyhmäksi ja pieneksi, kun hahmottaa, että fyysisten asioiden ylläpitämisen sijaan olisi kokoajan pitänyt keskittyä yhtä pontevasti myös oman sosiaalisen piirin tietoisempaan terveellisyyteen tai psyykkisen kunnon ylläpitämiseen. Kukaan muu ei huolla sun psyko-fyysis-sosiaalista kokonaisuutta, paitsi sä itse. Ja onhan siinä huoltamista, kun ajattelee ne kaikki aspektit. 

Sekin hauska ymmärrys on tullut, että ketään ei mielellään lähde neuvomaan. Mistä sitä tietää, mikä kenenkin ihmisen voinnin tai elämäntilanteen taustalla on. Onko siellä psyykkiset, fyysiset vai sosiaaliset asiat. Siinä ei vitamiinit tai uusi harrastus oikein auta. Jokaisen on itse löydettävä vastaus omaan oloonsa. Ainut asia, jonka voi tehdä, jos haluaa aidosti auttaa, on kuunnella ja joskus kysyä oikeita kysymyksiä. Ihmisen mieli on sillä tavalla viisas, että se löytää vastaukset ja se alkaa toimia vasta kun itse uskoo asiaan. Ei siten, että joku toinen kertoo viisautensa. 

On ihanaa, kun ei tarvitse olla tietämässä tai antamassa oikeita neuvoja kenellekään. Ja on joskus myös haastavaa, kun on pakko olla sinut itsensä kanssa, oppia tulemaan toimeen just tässä kropassa, tällä menneisyydellä ja näillä sosiaalisilla taidoilla ja kontakteilla. Mutta mitään muuta tietä ei ole.

20 vuotta sitten olisin sanonut, että hörhöilyä. Nyt sanon, että kovaa valuuttaa.

Arvot

Katsoin eilen huippumalli haussa sarjaa. Siinä jokainen osallistuja sai miettiä omia arvojaan ja ilmentää niitä kuvissa. Tarinat olivat huikeita ja se sai myös mut miettimään, että mitkä olisi mun omat arvot? 

Mä löysin melko nopealla ajattelulla kolme arvoa omasta elämästäni. Jos en voisi elää näiden mukaisesti, en olisi minä.

Vapaus.

Mulle on tärkeää tuntea olevansa vapaa. Erityisesi vapaus tarkoittaa mulle vapautta tehdä valintoja silloin, kun haluan. En halua valita asioita niiden statuksen perusteella, vaan siksi, että ne on mulle just silloin oikeita. Olen valmis luopumaan tittelistä, rahasta tai materiasta, kunhan voin tehdä valinnan vapaasti. En halua olla kiinnittynyt mihinkään asiaan, mitä en ihan oikeasti ja tietoisesti ole valinnut. Olen valinnut puolison ja meillä on lapsia. Siinä ovat ainoat asiat, joihin sitoudun. Kaiken muun haluan voida vaihtaa, jos en enää voi elää asian kanssa.

Kiltteys.

Jos et voi olla mitään muuta, ole kiltti. Kiltteydestä puhutaan nykyään usein. Joskus kiltteys on huono asia, se tarkoittaa, että sun yli kävellään ja sä olet pehmeä ja tahdoton. Joskus kiltteyttä kaivataan lisää maailmaan, jotta me kaikki voisimme paremmin. Mulle kiltteys on vahvuutta. Se on sitä, että sä voit jakaa hyvää oloa, pehmeyttä ja arvostusta muille ilman että sä itse kärsit siitä. Mulle kiltteys on tapa toimia. Joskus se saattoi olla asia, joka otti ja antoi, mutta nyt olen oppinut pitämään omia rajojani paremmin yllä, ja nyt kiltteys on vaan sitä, että haluan olla kiltti, koska tiedän että siitä tulee muille  hyvä olo, ja silloin mullakin on hyvä olo. 

Nöyryys.

Elämää ei voi ennustaa. Se laittaa sut polvilleen tai antaa hyvää kun et sitä odota. Se on arvaamaton ja julma, antelias ja rikas. Se edessä on oltava nöyrä. Sitä ei aina voi hallita ja vaikka hallitsee omaa osuuttaan, voi silti sattua. Voit myös pyyhältää sisään ja kertoa miten hyvä olet, vaikka et olisikaan, mutta jos menet sisään, näytät mitä osaat, et tarvitse sanoja selittämään. Nöyryys ei ole häviäjän tunnetila, nöyryys on vahvan tunnetila.

Rehellisyydestä

Erityisesti haluaisin juuri nyt kirjoittaa rehellisyydestä omalle itselle. Törmäsin kesällä Seela Sellan haastatteluun. Siinä hän kertoi, että nuorena kävi terapiassa, jossa oivalsi jotain tärkeää. Hän oli kyseenalaistanut psykiatrin luona käynnit kysyen, mitä hyötyä siitä oli, että hän höpöttää ja maksaa, kun ei saa koskaan mitään neuvoja. Eihän psykiatri edes tiedä mikä hänen kertomastaan on totta. Psykiatri vastasi että jos valehtelette, sehän on teidän asianne. Se sai Seelan huomaamaan, että itselleen valehteleminen on helppoa ja juuri sitä ei kannata elämässä tehdä.

Tämä kohta resonoi todella vahvasti. Jos elämässä jollekin kannattaa olla rehellinen, niin ainakin itselleen. 

Tästä aiheesta nousi mieleeni kaksi asiaa, jotka haluan kirjoittaa muistiin. Ensimmäinen on se, että omassa työssäni tapaan paljon ihmisiä ja työskentelen heidän kanssaan. Olen huomannut muutaman asian, jotka itseäni vaivaavat. Joillekin oman käyttäytymisen ja seurausten yhdistäminen on todella vaikeaa. Ei tajuta, että omalla käytöksellä voi säädellä isojenkin asioiden onnistumista tai epäonnistumista. Kyse voi olla pelkästään siitä, onko saavutettavissa muille tai ei, tai vaikkapa tavasta jolla viestii muille. Toinen asia on, että jos saa palautetta omasta toiminnasta, ei halua/pysty/osaa ottaa sitä vastaan ja kehittymään tai kehittämään omaa toimintaansa. Ja lisäksi monella tuntuu olevan edelleen "se joku toinen" joka pilasi kaiken. Se ihme tyyppi, joka tuntuu löytyvän jokaiselta työpaikalta. Olen itse aika rehellinen ja annan suoraakin palautetta (kunnioittavasti toivottavasti kuitenkin), joten näen paljon erilaisia tapoja vastaanottaa palautetta ja kyvyn reagoida siihen rehellisesti. Olen myös huomannut, että ihmiset jotka etenevät urallaan tai johtavat organisaatioita hyvin, ovat hyviä palautteen vastaanottajia, ja pystyvät oppimaan ja kehittymään kokoajan. Ne henkilöt, jotka ihmettelevät mikseivät etene tai onnistu, kärsivät yleensä juuri siitä, että luottamusta kehittymiseen ei synny, kun henkilö ei kuuntele aidosti palautetta.

Toinen juttu on mallinnus, jonka luin Dan Sobackin kirjasta Valmentava johtajuus. Siinä on hyvä kuvaus johtamisen suunnista, joissa pitää kehittyä, mutta pätee tämä muuhunkin. Tavoitteellisuus ja niiden saavuttaminen tarvitsee eteenpäin menoa. On tavoite, suunnitelma sen toteuttamiseksi ja tsempataan että se saavutetaan. Tämän nimi on eteenpäin. Toinen on ylöspäin. Sillä ei riitä, että vaan tekee ja tekee, saavuttaakseen tavoitteet. Tarvitaan helikopteri-perspektiiviä. Sitä, että välillä nousee tarkastelemaan omaa toimintaansa, suuntansa ja tekemistään laajemmin, monipuolisemmin ja tietoisemmin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä pitää myös tarkastella. Viimeinen suunta on sisäänpäin ja tässä tullaan taas rehellisyyteen itselle. Kuka ja millainen haluan olla? Mikä on mun visio ja suunta, mille haluan antaa energiani. Vaikka kuinka saavuttaa tavoitteet ja katsoo toimintaansa ylhäältäkin päin, on silti kaikkein tärkeintä, että haluaa tehdä juuri sitä, mitä tekee. Jos ei, tekeminen on suorittamista. Ja tämä sisäänpäin. Tämä on se kaikkein vaikein. Mun mielestä siis ainakin.

Musta tuntuu, että jossain kohtaa mä olen kadottanut yhteyden siihen, mitä just mä haluan tehdä ja mikä on mun visio. Jossain kohtaa mä uskoin tietäväni, mutta nyt se on kadonnut. En murehdi sitä, mutta olen ottanut asiaan nyt helikopteriperspektiiviä tutkiakseni itseäni. Annan tälle prosessille aikaa ja ihmettelenkin, miksi se on niin haastavaa. Mutta yritän pysyä kärsivällisenä, uskon intuitioon ja siihen, että asioilla on aikansa. Mä löydän sen vielä.

Rehellisyys. Itselleen jos kelle ei kannata valehdella. Ja kehittyäkseen tarvitsee muita ihmisiä. Rehellisiä ihmisiä peileiksi. 

Aitoudesta

Ristiriitaisuus. Se kuvaa varmasti parhaiten ajatuksia siitä, mitä ajattelen aitoudesta. En ensinnäkään usko täydelliseen aitouteen, jossa jokainen on juuri sellainen aito, oma itsensä joka on. En myöskään usko sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on sitä miltä se näyttää. Koska se ei ole.

Ihminen on aidoimmillaan täydellisen valloittava ja riehakas oma itsensä, mutta sen toisessa ääripäässä (joka todellakin meillä jokaisella on) itsekeskeinen, omahyväinen rääväsuu. Tai ehkä kaikilla ääripäät eivät ole yhtä kaukana toisistaan. Minulla on ja niin on niillä tapaamillani ihmisillä, jotka olen nähnyt aitona. Julkinen persoona sen sijaan kiedotaan joko paksumpaan tai kevyempään verhoon, jolloin muodostuu niitä tyyppejä, joiden elämä on pelkkää iloa ja täydellisyyttä ja onnistumisia. LinkedIn profiilin headline-osiossa on enemmän ylisanoja ja emojeja kuin Suomessa on kaupunkeja ja instagram postausten hästäkit hehkuttaa kaikki mahdolliset positiiviset asiat, joita vaan mieleen voi tulla. Tai sitten julkinen persoona on avoimuudessaan jopa riekalaisen ja rajun rehellinen. On sairautta, työttömyyttä, kiusaamista, mielenterveydenhäiriöitä ja jopa kuolemansairautta. Sitten me muut hehkutetaan, miten upeaa on, kun joku uskaltaa olla avoin.

Mua jotenkin kyllästyttää se just nyt ja on kyllästyttänyt jo pidempään. En mä ole sen parempi. Linkkarissa pitää osata myydä oma osaamisensa ja instagramiin en jostain syystä vaan halua mitään rumaa tai ikävää. Mä vaan jostain syystä nyt luen jokaisen ihmisen postauksen rivien välit. Jatkuvasti. Mietin, mitä ylisanojen takana oikeasti on ja kuka tää ihminen aidosti on. Harvoin, joskus joku postaus koskettaa tosi syvältä. Harmi. Siis että koskettaa harvoin. Koska se kertoo, miten kyynistynyt on. Miten typerältä tuntuu itsestä laittaa someen mitään ja miten ihana sinne on kuitenkin jakaa kivoja juttuja. Välillä rima on hirvittävän korkealla ja välillä mietin, että mitä väliä, antaa mennä vaan.

Mä huomaan arvostavani tavallisuutta yhä enemmän. Jotain sellaista keski-harmaata peruselämää, jossa välillä rytisee niin, että sattuu ihan saakelisti ja välillä elämä on kyyneliin saakka ihanaa ja mahtavaa. Jotain sellaista siloittelematonta ja aidosti aitoa. Koska sitäkin on. Onneksi!

Ystävyyshän on parhaimmillaan juuri sitä. Siloittelematonta ja aidosti aitoa. Ja siksi kesä on ihana. On aikaa ja pitkät päivät tavata, jutella, nähdä. Jakaa asioita sellaisten ihmisten kanssa, joille olet ihmisenä arvokas ja hyväksyttävä ihan omana itsenäsi. Että saakeli. Aitous on hieno asia. Niin hieno, että aion nauttia siitä ja keskittyä siihen ja niihin ihmisiin, jotka ovat aitoja. Koska mä voin.

Kaikki se, mikä on vielä tulossa

Elämässä on erinopeuksisia ajanjaksoja. Joskus aika kiitää ja kymmenen vuotta menee nopeasti. Lapset kasvavat, töissä on kiirettä, elämä muuttuu. Huomaat yhtäkkiä, että elät eri elämässä kuin aiemmin. Välillä aika matelee. Jokainen päivä on pitkä ja yleensä jollain tapaa raskas. Työ, pienet lapset, suru, väsymys tai hankaluudet elämässä. Tuntuu siltä, että päivä ei vaihdu koskaan, mikään ei muutu koskaan.

Molemmissa on tunne, että huppu on päässä, silmien edessä sumua. Aika kulkee vierellä, minä en. Sitä ihmettelee, että milloin herään, vaikka välillä onkin kirkkaampia ja pidemmän näkyvyyden päiviä.

Mä luulen, että me kaikki ollaan jossain kohtaa näissä putkissa. Aina me sanotaan, että pitäisi elää hetkessä, nauttia tästä päivästä, tunnista, sekunnista. Ja me sanotaan myös, että se ois se matka, ei se määränpää.

Ja tässä mä olen. Just nyt, tässä. Jotenkin tosi kirkkaana se tunne mielessä, että vaikka on niin paljon takana, on kaikki se, mikä on vielä tulossa, mun edessä. Mua ei haittaa yhtään se, mitä siellä on. Koska mä tiedän että siellä on koko kirjo. Mutta se on hyvä tunne. Se, että kaikki se, mikä on vielä tulossa, on edessä. Ja mä odotan sitä ja olen tässä tunteessa sisällä. Tuli mitä tuli, niin siellä se on ja se on mun elämä. Ja se on ihanaa!

  

Ennen ja jälkeen

Olen aina rakastanut kaikkea sellaista viihdettä, jossa on jokin muutos, jokin sellainen ennen ja jälkeen perspektiivi. Ihan sama onko esim. TV-sarjoissa kyse sisustamisesta, elämänmuutoksesta tai pieleen menneestä kauneusleikkauksesta. Elokuvista löytyy usein sama – en tiedä onko muille jäänyt mieleen kohtauksia, joissa elokuvan keskivaiheilla näytetään jokin muutostilanne, kehittyminen. Esimerkiksi Robin Hoodissa, jossa näyttelee Kevin Costner, on ihan paras kohtaus se, jossa lainsuojattomat rakentavat yhdessä metsään oman kylän ja valmistautuvat harjoitellen tuleviin taisteluihin. Pikakelaus muutoksen läpiviennissä. Samaan kategoriaan menee se, että saatan sanoa töissä jollekin ihmiselle, joka on elänyt jonkun poikkeuksellisen tilanteen organisaation mukana läpi tai ollut mukana isommassa muutoksessa, että olen kateellinen siitä kaikesta mitä hän on sen aikana nähnyt, kokenut ja oppinut.

Muutos on matka, joka ei ole pelkästään tekemistä tai ahertamista. Se on prosessi, jossa henkilö muuttuu ihmisenä, oppii itsestään, tulee yleensä vahvemmaksi, saa valmiuksia kohdata jatkossa uusiakin tilanteita valmistautuneempana. Sitä prosessia ei voi ostaa eikä matkia. Se on jotain, mikä on arvokkaampaa kuin raha tai muutoksen varsinainen lopputulos. Sellaisia kokemuksia tai sellaisen kokeneita arvostan hirvittävän paljon.

Mä tutkin muutosta itsessäni katsomalla ajoittain taaksepäin. Mietin, että mitä olisin ajatellut, jos olisin tehnyt sitä tai tätä 10 vuotta sitten. Olisinko selvinnyt tai osannut? Silloin näen muutoksen voiman oikeasti, sillä itsessään ei tunnista muutosta lähietäisyydeltä. Se tulee niin hitaasti ja kasvaa huomaamatta. On myös upea nähdä muutokset läheisissä ihmisissä tai työkavereissa. Omissa lapsissa. Vahvuuden kasvaminen, osaamisen lisääntyminen. Itsetuntemuksen parantuminen.

Olisinko itse vuosi sitten tiennyt olevani tässä? Uudessa työpaikassa, uusien ihmisten keskellä, tekemässä omaa työtäni täysin eri tulokulmalla kuin aiemmin? Olisinko uskonut saavuttaneeni niitä muutoksia, joita halusin? Entä olisinko tiennyt silloin nuorena teininä lukiossa, mitä kaikkea joudun ja toisaalta myös pääsen kokemaan?

Ei. Se mielikuva siitä ihmisestä tai tulevasta elämästä, joka silloin oli, ei mennyt niin. Ei millään tavalla. Se meni täydellisen eri tavoin ja se satutti, kasvatti, kehitti, voimistutti. Kaikkein parasta on, että en voi tietää mitä on edessä. En edes halua. Haluan elää, nähdä ja katsoa jokaisen päivän läpi. Vaikka välissä on ollut uskomattoman vaikeita ja mielettömän ihania asioita, en vaihtaisi mitään, koska en voisi. Tämä on minun elämäni. Ennen ja jälkeen.

Ps. Kun aloitin blogin kirjoittamisen uudestaan, päätin että kirjoitan vain silloin, kun tulee aidosti tarve  sanoa jotain. Ei mitään tuskallisen ja nolostuttavan pakotettuja tekstejä mitäänsanomattomuuksista. Toinen asia on ollut aina kirjoittamisessani se, että pyrin pitämään blogin ja maailmantapahtumat erillään. Tämä on aidosti paikka, jossa pelkästään nautin ja heittäydyn kirjoittamaan ajatuksistani. Jos kahta en vaihda, niin se on toinen.

They’ll do it their way

Ihaninta iän karttumisessa on se, että tajuaa miten paljon on käyttänyt energiaa asioihin, joihin ei enää tarvitse sitä käyttää. Otetaanpa vaikka toiset ihmiset. Nuorempana sitä jotenkin ajatteli, että kannattaa pyrkiä auttamaan ihmisiä siten, että kertoo heille mikä heidän käyttäytymisessään tai elämässään tai missä tahansa menee pieleen, tai mitä mieltä itse on siitä - ja vähintään ainakin kuluttaa aikaa siihen, että mielessään harmittelee näkemiään ja kuulemiaan asioita. Siis ihan kaikella rakkaudella ja välittämisellä.

Kilometrejä kun alkaa kertyä taaksepäin, ymmärtää jotenkin selvästi sen, että jokaisen on kuljettava oma polkunsa ja kohdattava omat virheet ja murheet ja toki myös onnensa. Se, mitä minä ajattelen tai sanon, ei ole kenenkään muun kuin minun mielipiteeni tai asiani. Voin ihan rauhassa tuhista ja ihmetellä, mutta jos ihminen itse ei koe asiansa kanssa ongelmaa, on puuttumiseni täysin turhaan kulutettua energiaa. 

Olen varmasti kaikessa myötäelämisessäni yrittänyt auttaa monia. Ihan vilpittömästi siis. Ja autan edelleenkin mielelläni. Erona on vain se, että nykyisin näen toivottavasti paremmin tilanteet, joissa toinen on vastaanottavainen ja kiinnostunut kuulemaan toisen näkökulman tai mielipiteen. Lisäksi tärkeää itselleni on ollut ymmärtää, että vaikka joku haluaisi ajatukseni kuullakin, hän toimii silti täysin juuri sen oman elämäntilanteensa, ymmärryksensä ja halunsa mukaan. Ja se on täydellisen oikein juuri niin, sillä meistä jokainen on oman elämänsä haltija. Huojentavaa on myös ymmärtää, että minä tai minun mielipiteeni eivät ole ratkaisevia ihmisten päätöksissä. Jokainen tekee itse omaa elämäänsä koskevat päätökset ja voivat hyvin tai huonosti sen mukaisesti.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että olen itse tullut miljoona kertaa vastaanottavaisemmaksi. Haluan kuulla muiden mielipiteitä, ajatuksia, ohjeita, neuvoja ja palautteita. Ja silti saan ja voin tehdä niiden tai oman harkintani pohjalta omat ratkaisuni. Vapaus elää oman näköistä elämää, vapaus olla murehtimatta toisista. Vapaus kuulla ja tulla kuulluksi, vapaus olla niiden ihmisten seurassa, joita haluaa kuulla ja joille haluaa tulla kuulluksi. I’ll do it my way.